Lähdin tutustumaan perinpohjaisemmin Kalliolan klinikan, erityisesti päihde- ja peliriippuvuuksiin keskittyvään, Myllyhoitoon asiakkaan roolissa. Työpäivästä tulikin päivän mittainen terapiaistunto. Adjektiivi häpeä kaikui asiakkaiden ja työntekijöiden puheissa – ja tajusin itsekin kantavani sitä mukana.
Ihan alkuun teille, joille Myllyhoito ei sano yhtään mitään: kyseessä on neljä viikkoa kestävä päihdekuntoutusmuoto, jossa riippuvuus nähdään sairautena ja josta toipuminen edellyttää raittiutta. Myllyhoito on ensisijaisesti yhteisöllistä kuntoutusta, jossa pureudutaan riippuvuuden vaikutuksiin ja uuden elämän rakentamiseen muiden kuntoutujien sekä läheistyön tukemana. Myllyhoito perustuu 12-askeleen ohjelman pohjalle, mikä kuntoutuksessa tarkoittaa oman voimattomuuden tunnustamista riippuvuuden edessä, toipumisuskon herättelyä sekä valmiutta ottaa tukea vastaan. Mutta tämä on vain pintaraapaisu, päiväni Myllyhoidossa saa avata tapausta lisää.
klo 8:15 Hyppään Pasilasta Jokelaan vievään junaan. Klinikka sijaitsee Uudellamaalla Nurmijärven Nukarilla ”rauhassa kiusauksilta”, kuten klinikan johtaja on kertonut. Tulen olemaan päivän tiivistii kahden eri päihdekuntoutus ryhmän mukana vähän kuin asiakkaana. Vähän jännittää. Mitenhän minut otetaan vastaan päihdekuntoutujien keskuudessa? En haluaisi tunkeilla kenenkään toipumisprosessiin ja henkilökohtaisiin kokemuksiin. Toisaalta taas Myllyhoidon tarkoituksena on juuri jakaa kipeämmätkin kokemukset ryhmän kanssa ja sen kannattelemana. Yksilöaikoja ei juurikaan ole, vaan kuntoutuksessa uskotaan vertaistukeen. Näin yksilöterapia-asiakkaana mietin vain, miten kaikille riittää tilaa purkaa omaa riippuvuuttaan.
klo 8:58 Punainen VW tila-auto ja klinikan johtaja sen kyydissä nappaavat minut Jokelan asemalta kyytiin. Auto on kuulemma myös asiakkaiden käytössä, mutta vain yhteisesti sovittuihin menoihin, kuten kaupassakäynteihin, asiakkaiden hakuihin ja NA (Anonyymit narkomaanit), AA (Anonyymit alkoholistit) ja GA (Anonyymit pelurit) -ryhmissä käynteihin. Klinikalla jaetaan joka viikko luottamustehtäviä asiakkaiden kesken, kuten kanttiinivastaavan, autokuskin ja saunamajurin pestit. Onhan kyseessä toipujien yhteisö, jossa jokainen kantaa kortensa kekoon.
klo 9:10 Sairaanhoitaja ottaa minut vastaan, kuten jokaisen klinikalle tulevan asiakkaan. Ennen klinikalle tuloa pitäisi olla kaksi viikkoa ilman päihteitä ja ajaa kaikki riippuvuutta aiheuttava lääkkeet alas. Lisäksi tulijoille tehdään huumeseulat. Läpäisen seulat ja olisin siis valmis myllytykseen. Tulotarkastuksessa kartoitetaan sosiaalista tilannetta, jotta kuntoutuksen aikana voidaan järjestellä esimerkiksi asumiskuvioita tai taloutta toipumista edistäväksi. Saan täytettäväksi myös Beckin 13-osaisen depressioasteikon. Sairaanhoitaja kertoo kiinnittävänsä lomakkeessa usein huomiota itsetuhoisuutta, ruokailutottumuksia ja univaikeuksia selvittäviin kohtiin. Uneen ja ruokaan satsataan kuntoutuksessa ja tilat tehdään tarpeen mukaan turvalliseksi itsetuhoisille ihmisille. Lopuksi minulta otetaan puhelin pois (puhelimille on varattu omat käyttöajat), jotta voisin keskittyä täysillä toipumiseen enkä esimerkiksi tiktokkien selailuun.
klo 9:25 Istahdan luentosaliin odottamaan ensimmäistä luentoa. Tapaan myös ensimmäistä kertaa 17 henkisen toipujien ryhmän. Jos kuva riippuvaisesta on suppea, niin ryhmäläisten näkeminen romuttaa kaikki mielikuvat. Joukossa on nuoria, vanhoja, naisia, miehiä, tatuoituja ja siististi sudittuja. Pari heistä voisi olla suoraan kuin kaveriporukastani, yksi voisi olla veljeni, toinen muistuttaa taas insinöörisetääni ja kolmas pullia leipovaa äitiäni. Vieruskaverini tervehtii heti, saan myös paljon hymyjä ja kädenheilautuksia. Enää ei tarvitse jännittää, minut on otettu vastaan lämpimästi.
klo 9:30 Alkaa sosiaaliohjaajan vetämä luento riippuvuuden toimintatavoista. Viikoittain vaihtuvia luentoja on joka arkipäivä muun muassa toipumisen vaiheista retkahdukseen sekä asenteista identiteettiin ja häpeään. Olen pyöritellyt riippuvuuden määritelmää päässäni monesti. Missä menee raja? Pitääkö olla ojan pohjalla paskat housussa? Pelannut kaikki rahansa? Voiko olla riippuvainen, jos arjen selviää ilman mutta viikonloppu ilman tuntuu kammottavalta?
Sosiaaliohjaaja toteaa, että jos päihteisiin ja pelaamiseen kohdistuva toiminta ja haaveilu alkaa viedä ison osan elämästä tai se alkaa vaikuttaa muuhunkin elämään, voidaan puhua riippuvuudesta. Riippuvuuteen liittyy myös kasvanut toleranssi: saadakseen mielihyvää riippuvuuden kohteesta, riippuvainen tarvitsee sitä enemmän ja useammin. Riippuvuuden kohteella pyritään monesti lieventämään ahdistusta, ja siihen liittyy hallitsemattomuutta ja siitä johtuvaa häpeää, kieltämistä ja salailua. Se on itseään kieltävä sairaus, toteaa sosiaaliohjaaja, enkä voi muuta kuin nyökytellä päätäni. Kuulostaa liian tutulta, mutta silti en uskaltaisi puhua vielä päihderiippuvuudesta – ehkä ongelmasta tai haitallisesta päihteidenkäytöstä, eikö vain?
klo 10:15 Hivuttaudun ensimmäisen ryhmän rinkiin. Alkuun käymme kaikki yhdessä läpi päivän fiiliksiä. On innostusta ja toivoa mutta myös takkuavaa oloa ja koko yön kestänyttä itkua. Kaikesta huolimatta ryhmässä naureskellaan rennosti. Tänään käydään läpi erään ryhmäläisen päihteiden käytön graafinen kuvaaja. Ryhmäläistä jännittää. Graafinen kuvaaja on täynnä itse piirrettyjä viivoja eri päihteistä ja niiden osuudesta elämän eri vaiheissa. Ensimmäiset viivat lähtevät 13 vuoden kohdalta ja lisääntyvät vuosien saatossa päihdyttäväksi verkostoksi. Traumaattiset elämäntilanteet ja työhistoria näkyvät piikkeinä. Esityksen jälkeen muut ryhmän jäsenet saavat esittää kysymyksiä ja huomioita. On kannustusta ”Paljon samaistuttavaa” ”Olet tosi hyvin pohdiskellut näitä asioita” ”Oot arvokas” mutta myös suoraa puhetta ja haastamista ”Sulla on isoja menetyksiä” ”Sä et enää välitä itsestäsi” ”Miksi päihteidenkäyttö alkoi noin nuorena?” Alan ymmärtämään kuntoutuksen toimintaa. Ryhmässä on ammattilaisen lisäksi kahdeksan muuta haastajaa ja tukijaa.
klo 11:15 Siirryn toisen ryhmän mukaan. Heillä on vuorossa Riippuvuuden kielteiset seuraukset -tehtävän purkua. Kaksi ryhmäläistä esittelee reflektionsa. On työtehon heikkenemistä, muistin huononemista, taloudellisia vaikeuksia, impulsiivisuutta, ilottomuutta, kariutuneita ihmissuhteita, jopa rikostuomioita. Molemmista huokuu jonkinlainen lamaantuminen. Toinen ei ole jaksanut selvittää enää omia raha- ja terveysasioita, toinen kokee ahdistusta siitä, miten asiat ovat menneet. On tyhmä ja surullinen oli. Itseinhoa ja katumusta. Häpeää. Mutta ryhmässä pisimpään olleet eivät anna sen haitata. Sama kannustus ja haastaminen jatkuu. Ryhmän vanhimmat haastavat muutenkin selvästi enemmän ja pohtivat omia kokemuksiaan, kun taas viimeisimpänä tulleet vielä hapuilevat ilmaisujaan ja syitään olla kuntoutuksessa. Ryhmässä näkee heti kuukauden kuntoutuksen vaikutukset.
klo 11:50 Ennen ruokailua ryhmäläiset valmistautuvat keskiviikon yhteisökokoukseen. Molemmat ryhmät listaavat oman havaintonsa ryhmänsä ja koko yhteisön ilmapiiristä, ehdottavat uudet luottamushenkilöt (saunamajuri on selvästi haluttu pesti) sekä keräävät ilmoitusluontoisia asioita. Yhteisten tilojen siistimisestä tulee puhetta, ja ryhmäläiset päättävät yhdessä skarpata. Ilmapiiriä kaikki kuvailevat turvalliseksi, avoimeksi ja hoitomyönteiseksi.
klo 12:45 Mielettömän herkullisen lounaan jälkeen piipahdan tupakkapaikalla. Päädyn juttelemaan erään kuntoutujan kanssa hänen riippuvuudestaan. Hän sanoo heti alkuun, että Myllyhoito on antanut hänelle jo parin viikon jälkeen toivon takaisin. Ennen sitä hän oli varma, ettei tule selviämään ahdingostaan. Esille nousee häpeän tunne. Miten joku voi ajaa itsensä tähän tilanteeseen eikä ole pystynyt näkemään sitä itse, hän miettii. Oma häpeän tunne alkaa nousta pintaan.
klo 13:15 Siirryn perheterapeutin hoiviin. Hän kertoo, että kuntoutuksen alussa toipujien ilmoittamille läheisille (kuten ystäville, vanhemmille, puolisolle, lapsille) lähtee läheiskirje, johon läheiset voivat kirjoittaa oman näkemyksenä riippuvuudesta. Läheistapaamisessa käydään läpi yhdessä läheisen kanssa, mitä on tapahtunut, missä mennään ja missä halutaan olla sekä mikä läheisen rooli on toipumisessa. Usein riittää usko ja luottamus toisen toipumista kohtaan mutta joskus toipujan on hyvä ottaa etäisyyttä.
Perheterapeutti kertoo, että läheistyö on iso osa Myllyhoitoa ei pelkästään toipujien näkökulmasta vaan itse läheisten: riippuvuus usein kuluttaa myös läheisen voimavaroja, herättää häpeää, vihaa ja surua. Itse läheinenkin tarvitsee toipumista. Jotakin kolahtaa minussa. Perheterapeutti kertoo minulle läheisten vertaistukiryhmästä Al-Anonista ja aikuisten päihteitäkäyttävien lapsien tukiryhmästä ACA:sta. Kehottaa miettimään niihin osallistumista.
klo 14:30 On yhteisökokouksen aika. Kokouksessa yhteisön vanhin eli pisimpään ollut ohjaa kokousta. Käydään läpi ryhmien fiilikset, ilmoitusluontoiset asiat ja valitaan uudet luottamushenkilöt seuraavalle viikolla. Klinikan johtaja kysyy, onko kuivanappailua eli päihteiden glorifiointia ollut esillä. Pari myöntää syyllistyneensä. Kokous jyskyttää eteenpäin kuin pikajuna, ja jokainen kunnioittaa kokouksen raameja ja omia roolejaan. Mitään pelleilyä tai nurinaa ei kuulu mistään. Selvästi jokainen on sitoutunut yhteisöön ja kuntoutukseen.
klo 15:00 Joka päivä joku kuntoutujista kertoo oman stoorinsa, jonka he ovat kirjoittaneet heille jaettuihin vihkoihin. Tarinan kertomiseen on aikaa 40 minuuttia, jonka jälkeen pidetään hiljainen hetki. Tämän päivän kertojaa jännittää, kädet kuulemma hikoavat ja ääni hieman värisee. Kerrotaan tarinaa lapsuudesta saakka, jota ei ole kerrottu koskaan aiemmin. Tarinasta hahmottuvat selvästi vaikeudet ja syyt, jotka ovat ajaneet päihteiden pariin. Vastoinkäymiset, jotka ovat aiheuttaneet retkahduksia. Yleisö on vaiti, pari hiljaista kyyneltä valahtaa silmäkulmista. Tunnen itsekin palan kurkussa. Tarinan kertoja kertoo, että häntä hävettää suunnattomasti. Miksi pitikin kertoa kaikki kaikille. Totean, että jokaisella heistä taitaa olla oma tarinansa, johon liittyy häpeää. Omien kokemusten jakaminen ei ole missään määrin säälittävää, vaan äärimmäisen rohkeaa – johon kuka tahansa ei pysty.
Mietin, miten päivänä aikana useaan otteeseen toipujat pohtivat tarkastellessaan omaa elämää, että eihän tämä ole ollut kauhean normaalia. Lisäten heti perään, että toisaalta mitä se normaalius edes on. Olen ollut samojen ajatusten äärellä. Kun turvattomuudesta tulee normaalia, häilyy koko normaaliuden käsite. Ei ole varmasti yhtä oikeaa vastausta siihen, mikä on normaalia, mutta näistä ainakin olen varma: ei ole normaalia yrittää lähteä kahdeksan oluen jälkeen ajamaan autolla, ei ole normaalia, että ihmiset pelkäävät sinun tekevän itsellesi jotain, ei ole normaalia sammua sunnuntaina iltapäivästä kiikkutuoliin koko viikonlopun dokaamisen jälkeen, ei ole normaalia vetää illan aikana viittä eri huumausainetta, ei ole normaalia oksentaa jokaisen juhlimiskerran jälkeen, ei ole normaalia odottaa viikonloppua vain, että pääsee juhlimaan. Eikä myöskään ole normaalia olla riippuvaisen läheinen.
Häpeä nostattaa punan kasvoilleni. Olen ollut jokseenkin sokea lähelläni olevien päihdeongelmille ja venyttänyt samalla omia rajojani. Mutta muistaessani toipujien yhteisön, se hellittää. Tässä ei olla yksin ja jokaisella on oma häpeän taakkansa kannettavana. Ilman häpeän kohtaamista, siitä on kuitenkin vaikea päästä eroon. Itse en voi parantaa läheisteni päihderiippuvuutta, mutta voin myöntää heidän kantavan sitä – ja voin myöntää tarvitsevani tukea asian käsittelyyn.
Tästä taisikin alkaa myös minun toipumisprosessini.
Kirjoittaja on Kalliolan työntekijä, joka sai päivän ajan havainnoida Kalliolan Klinikan Myllyhoito-laitoskuntoutuksen toimintaa asiakkaan roolista. Yhdysvaltalaiseen Minnesota-malliin perustuva Myllyhoito on rantautunut Suomeen 1982 Kalliolan klinikan perustamisen myötä, ja nykyään Suomesta löytyy yli 20 Myllyhoitoa tarjoavaa paikkaa.