Markus, 45, toipuja
Kasvoin lapsuuden toipumiskeskeisessä ympäristössä. Isovanhempani ja kasvatti-isäni olivat aktiivisia AA-yhteisössä, jonka sisällä kokoonnuimme myös perheiden kesken. Haasteet koulunkäynnissä, lapsuudessa koettu trauma ja rankka koulukiusaaminen ajoivat minut kuitenkin päihteiden pariin. Kokeilin ensimmäisen kerran suonensisäisiä 13-vuotiaana ja pian olinkin käyttämässä päivittäin. Päihteet ajavat nopeasti rikolliseen elämään ja olin 18-vuotiaana ensimmäistä kertaa vankilassa.
Olin pesunkestävä narkkari ja rikollinen, kunnes tapasin nykyisen puolisoni vajaana kolmekymppisenä. Kymmenen vuotta olinkin sitten raittiina ja yhtäkkiä seitsemän lapsisen perheen isä. Tuona aikana perustin kaksi eri yritystä, sain adhd-diagnoosin sekä valmistuin mielenterveys- ja päihdetyön ohjaajaksi. Koin koko ajan olevani kohtuukäyttäjä alkoholin suhteen, mutta en missään vaiheessa hoidattanut itseäni. Sitten paloinkin loppuun opintojen, töiden, talouden ja perheen pyörittämisen keskellä. Ensin alkoi päihteiden käyttö, ja huumeiden myötä sain taas kontaktin rikolliseen maailmaan. Tätä kestikin sitten seuraavat viisi vuotta.
Keväällä ennen kuntoutukseen pääsyä toimintakykyni oli nolla: jalat halvaantuivat kolme kertaa amfetamiinin takia ja sain psykooseja. Pelkäsin ensimmäistä kertaa, että seuraavasta vedosta lähtee henki. Perhe oli myös aivan loppu ja lapset todella vihaisia. Pitkän anelun jälkeen minulle myönnettiin paikka Kalliolan klinikan Myllyhoitoon.
Tulin hakemaan Myllyhoidosta työkaluja tunne-elämän säätelyyn ja pysähtymiseen, ettei tarvitsisi palata käyttämään. Olin aina itkenyt sitä, että päihteidenkäyttö ei ole oma valinta ja nyt vihdoin ymmärsin sen johtuvan sairaudesta. Päihderiippuvuudessa ei ole mitään pelisääntöjä: se osaa vetää mukaan jokaisessa mutkassa. Mutta siitä voi kuntoutua, jos on valmis ottamaan apua vastaan ja olemaan auki. Minä olin valmis pieksemään niin sanotusti uutta ohjelmaa takaraivoon.
Kalliolan klinikalla pystyin olemaan ensimmäistä kertaa turvallisesti oman sielun elämäni suhteen. Pystyin olemaan juuri niin heikko, paska ja kauhea, kuin mahdollista. Mietin ensimmäistä kertaa, mitä minä haluan elämältä. Tajusin, että olen ihan untuvikko normaalissa maailmassa.
On vähän surullista, että vasta tässä iässä alan käsittelemään ja rakastamaan itseäni. Samaan aikaan kuntoutuksessa olimme monien kanssa fiiliksissä siitä, että ui vitsit me puhutaan oikeasti tunteista. Yhteishenki oli helvetin hyvä ja vertaistuen merkitys ihan mieletön. Ekana päivänä annoin jo kyynelten virrata, sillä miksi pidättelisin – kukaan ei täällä arvostele minua.