Vihdoin uskallan tuntea asioita oikeasti
Olen yksinhuoltajaäidin ja päihderiippuvuudesta kärsivän isän ristiriidassa kasvanut poika. Sain paljon upeita muistoja ja leikkejä äidin kanssa, mutta isä puolestaan jätti meidät usein vain odottamaan saapumistaan tai saapuessaan päihtyi ja vähätteli minua. Vähitellen minusta kasvoi äärimmäisen pelokas, herkkä ja arka nuorukainen, joka peitti kaiken valtavalla uholla ja vihalla kaikkea vastaan. Oloni murrosiässä oli sietämätön. Tuntui että räjähdän fyysisesti.
Tähän tuskaan löysin avuksi päihteet kun olin noin 13-vuotias. Pilven poltto, pillereiden popsiminen ja niiden yhdistely alkoholin kanssa kääntyi todella nopeasti ekaan ruiskulliseen Subutexia, jonka ystäväni painoi käsitaipeeseeni. Muutamissa sekunneissa pelko piikistä muuttui illuusioksi rakkaudesta ja valtavasta ymmärryksestä koko maailmankaikkeudesta. Lupasin silloin tehdä kaikkeni, että pysyn päihtyneenä, aina. Rankka huumeiden käyttö alkoi ja ajoi koti- sekä koulutilanteen mahdottomaksi, joten vietin paljon aikaa lastensuojelulaitoksissa.
Rakkaus huumeisiin ei hiipunut. Keksin tapoja päihtyä laitosympäristössäkin ja hankin oman asunnon, jonne muutin vuorokausi täysi-ikäistymiseni jälkeen. Kuvittelin olevani vapaa eikä kukaan tai mikään mielestäni voisi estää uraani narkomaanina. Seuraavan kahden-kolmen vuoden aikana tapahtui paljon: menetin kolme ystävää, useat aloittivat vankilakierteen ja oma käyttö sekä toiminta synkkeni reippaasti. Paljon tungin elämääni asioita, positiivisiakin. Koulua, harrastuksia, ihmissuhteita. Eri tilanteet vaativat erilaisia kombinaatioita eri aineista, useilla eri ajoituksilla. Kaikki tutut saati tuntemattomat tilanteet alkoivat olla mahdottomia. Ainoat tilanteet, joissa selvisin, olivat asetelmat, joissa minä olin ”päällä” eli joissa sain olla kiusaaja, huijari, hyväksikäyttäjä tai jossa jostain perspektiivistä tunsin itseni paremmaksi ja vahvemmaksi.
Olin luonut miehen mallin rikosmaailmasta: periksiantamaton, ehdoton ja kaikin tavoin voimakas alfauros. Todellisuudessa aikuiset miehet näyttelivät alemmuudentuntoa, pelkoa ja auktoriteettia elämässäni. Loppujen lopuksi olin karsinut kaiken elämästäni. Istuin yksin likaisessa luukussani työntäen vuoron perään eri aineita verenkiertooni. En nukkunut enkä juuri syönyt, sain kohtauksia, psykooseja ja kolhin itseäni, kun vuorokauden valvomisella menin veltoksi. Aineita sekä itseäni sain myydyksi sen verran, että sain rahaa aineisiin.
Nöyrryin lopulta psykoosin pieksemänä katkolle. Olin tällä kertaa tosissani ja pääsin Myllyhoitoon, joka oli sen astisen elämäni suurin kokemus. Uskalsin tuen avulla muuttaa ja kyseenalaistaa omat järkkymättömät ideani. Tein paljon työtä käskettyä, vaikka se tuntui pahalta. Tungin itseni vertaistukiryhmiin, aloin rakentaa tukiverkkoa kummista, avokuntoutuksesta ja huumeseuloista. Koin paljon suurta aineen kaipuuta lähes päivittäin. Kaipasin myös tuloja. Uhma oli todella vahva, sillä rikkinäinen itsetunto kaipasi valtaa, rahaa tai muuta nopeaa korjausliikettä.
Taistelin päivittäin ajatusteni kanssa, kävin ryhmissä ja puhuin ongelmistani. Asiat alkoivat asettua mittasuhteisiin ja aloin hyväksymään itseni sekä elämäntilanteeni. Vastasin kaikkiin ryhmäläisten ehdotuksiin myöntävästi ja se kantoi nopeasti hedelmää. Tunsin oloni osalliseksi NA:ssa ja sain valtavasti sosiaalista varmuutta kun sain kavereita, jopa ystäviä. Uskalsin alkaa seuraamaan kiinnostukseni kohteita ja uusiakin ilmeni. Kaikessa tässä on taustalla oikeat tunteet, joita vihdoin oikeasti tunnen sen sijaan, että minulla olisi ajatus miltä kunkin tilanteen tulisi tuntua. Tunnen jopa aitoa yhteyttä ja rakkautta ihmisten kanssa. Apua on tarjolla ja paljon, kun sitä osaa pyytää. Niin kuin mitä tahansa, sitä täytyy harjoitella.